keskiviikko, 23. maaliskuu 2011

Ei otsikkoa

 Ei, älä mee!! Miksi... Mitäh... Huusin, kuiskasin, toivoin että hän ei olisi kääntynyt ja lähtenyt pois... Mutta niin kävi. 
Hän kääntyi ja lähti kävelemään pois päin. Jätti minut tänne yksin, välittämättä. 
Parin tunnin kuluttua, olin yhtäkuin samaa porukkaa talon väen kanssa.
- Tässä on uusi huoneesi, tervetuloa, asetu taloksi. Meillä on seitsemän maissa iltapala, sanoi lyhyt tummatukkainen nainen oven pieleen nojaten.
En vastannut, katsaisin vain huonetta ja sitten, yhtä ainoaa ikkunaa huoneessa, nainen näki parhaakseen kadota oven pielestä.
Istahdin sängylle, katsoin silmilläni varpaitani, mitä olen tehnyt että minut on laitettu tänne!!
Poskeani pitkin valui kyynel, en ollut surullinen, ehkä enemmänkin vihainen.
Olin turhautunut, sydäntäni viilsi kipu kuin joku olisi vetänyt puukolla sitä, piirtänyt pieniä lumihiutaleita tai raastanut viivoja, pintahaavoja jotka parantuvat helpolla... Tai sitten ei koskaan.
- Se on aina ekalla kerralla tommosta, joku sanoi ovi pielestä.
- Mitä..? Minä kysyin
- Juu, mun nimi on Kamilla, olen ollut täälä nyt 4 vuotta. Tyttö hymyili ja käveli luokseni.
- Miksi... Minä mietiin syytä, kysyin epävarmana.
Tyttö istui sängylle, vierelleni.
- Ei ole ketään muutakaan. Tyttö sanoi ja katsoi ulos ikkunasta, kohti taivaalle.
Se sai minut ajattelemaan, kaikilla täälä oli jokin ongelma, paitsi minulla, no.. Ehkä minullakin oli pieni, sillä minut vaan jätettiin, kukaan ei huolinut luokseen eikä mitään.
- Mitä tarkoitat..? Minä kysyin varovaisesti.
- Neljä vuotta sitten olin menossa kotiin American matkalta, olin käynyt Los Angelesissa, meillä oli valokuvaus porukan kanssa retki sinne.
Matka kotiin sujui leppoisasti linja-autolla, oli normaalia että ohi kulki poliiseja tai ambulansseja pillit huutaen, mutta tämä oli ihan erilaista,
bussipysäkki oli tien toisella puolella, kun linja-auto pysähtyi, astuin ulos, en katsonut kotiinpäin ollenkaan.. Kun linja-auto lähti kaasuttaen pysäkiltä, käännyin hitaasti ja minulla oli silmät kiinni.
Tuli hetki kun sain suljettua itseni omaan kuoreeni, en kuullut mitään, en tuntenut mitään, en edes nähnyt mitään, se oli yksinäinen tunne, mutta nyt silloin saatoin rakastaa sitä enemmän kuin mitään, sillä minulla ei ollut enää muuta.. Kesäkuun 22. päivä, talomme syttyi tuleen, äiti oli selviytynyt ulos, mutta isä, sankariteoistaan puhumatta ja välillä niin kylmä sydän ettei ole toista, ryntäsi sisälle pelastamaan isosiskoani, he menehtyivät molemmat kun katto sortui niskaan, mitään ei ollut tehtävissä.. Se hälinä, ambulanssit, poliisit, paloautot, naapurit ja muut ulkopuoliset, tuijottivat hätääntyneinä, osa itku silmässä, se oli hirveä katastrofi, mutta minä seisoin, seisoin ihan paikallani, enkä tehnyt mitään. 
Viikkojen kuluttua äitini hankki minulle terapeutit ja muut perheneuvottelijat, näin viimeisenä perillisenä hän halusi minun selviytyvän.
Asuimme varmaan puolivuotta yhdessä, kunnes eräänä sateisena päivänä olin tulossa kävellen pesäpallokentältä, risteyksessä... Oli sattunut kolari.
Kävelin ohi ja yritin olla katsomatta sitä kaikkea, mieleeni tuli isän ja siskon kasvot, se oli surullista, teki mieli itkeä.. Näin kuinka mustaa ruumispussia nostettiin ambulanssin paareille, voi ei... Huomasin auton.
Kävelin lähemmäksi, se oli meidän auto, se oli äidin auto. Huomasin penkillä olevan ristin, se oli äidin rippiristi, se oli ainoa muisto jonka hän saattoi minulle suoda etten koskaan unohtaisi..
Kaikki se tapahtui niin nopeasti.
Minulla ei ollut enää muita, asuin kuukauden erään ystäväni luona ja vanhemmat kuulivat vasta myöhemmin että minun perheeni oli, no... Kuollut. He tekivät minusta ilmoituksen sosiaalityöntekijöille, se oli goodbye minun elämälleni.
Viimeinen oikea hengen veto, viimeinen oikea aurinko, viimeinen juoksu rannalla, viimeinen huuto... 
Sitä kaikkea ei tunne täälä samoin, aurinko tuntuu polttavalta ja se tekee kipeää, se ei lämmitä niinkuin ennen, koska se antaa minun tuntea pahaa oloa, koska olen täällä. 
En puhunut melkein vuoteen, kunnes luovutin itselleni, olin hajonnut, enempää minua ei voinut rikkoa, ystäväni katosivat, koulusta tuli yhtäkuin tuhkaa ja perheeni.. Se oli mullan alla, taivaassa, eikä koskaan palaisi.
En nähnyt enää negatiivista syytä mädäntyä täälä, joten lopetin kiroamisen.
Tämä on ainut paikka ja täältä en lähde, en huolehdi itsestäni, en edes tiedä mitä se on, mutta jos joku minut rakentaisi, se sana... Kun edes ajattelen sitä, kun kuvittelen sen olevan totta, se rikkoo minut, koska tiedän etten koskaan enää, voi olla sitä mitä haluaisin.
Olen vain pieni, vanha, harmaa kivisydän joka yrittää rakentaa itseään, mutta jokakerta kun se epäonnistuu, siihen tulee lohkeama,
mitäskun lohkean liikaa? Menen rikki, jos menen paloiksi... Kuolenko?









 

tiistai, 11. tammikuu 2011

Amikseen vai lukioon?

 - Ylös!! Äiti huusi alakerrasta.
- Joo.. Sitte joskus.. Katoin kelloa, se oli viistoista yli kaheksan ja mä makasin vielä sängyllä, naama tyynyssä, peitto korvissa.
Koulua ei ollut kesälomaan asti enää kuin 2 kuukautta ja se aika pitäis kestää että saa kasvaa nuoresta ulos ja lähteä maailmalle etsimään tulevaa ammattia,
mikä ei todellakaan kiinnostanut mua!!!
- Janet!!!! NYT HETI!! Äiti huusi, varmaan viidettäkymmenettäkuudetta kertaa.
- Joo, joo, joo, JOO!!!! Mää huusin ja nostin pääni tyynystä.
Laahustin vessaan.
Aamut olivat aina tylsiä ja ehkä vähän sekoja, sillä mihin ikinä törmäsin, tein itselleni sleväksi että sille voi aina toimittaa että ei tarvitsisi tuntea oloaan yksinäiseksi.
Olinhan minä talon ainoa lapsi... Ellei...Niin.
Nojasin vessanlavuaariin ja näin altaassa pienen roskan, homma muuttui sitäkin kahjommaksi.
- Hei pieni roska, huomenta sullekkin, et ikinä arvaa, nousin ja laitoin hiukseni korvien taakse, mulla alkaa tänää koulu ja nyt on enää kaks kuuakautta koulua, eikö hienoa? Hymyilin roskalle ja käänsin katseeni peiliin. Aivan.. Yhtä perseestä, niinkun joka ikinen muukin koulu päivä...
Kävelin huoneeseeni ja avasin vaatekaapin oven.
- Jotenkin tuttua, avaan kaapinoven kymmenen kertaa ja toivon että sielä olisi aina jotain uutta, mutta hei! Sielä ei oo.. Mä huokaisin.
Otin pillifarkut ja mustan topin, sekä valkoisen hupparin, kampasin ja meikkasin huoneessani suuren, suuren vartalopeilin edessä.
- Kylläpä upee, mä totesin itselleni peilin edessä, yhtä ruma kuin ennnenkin, hah ja naurahdin itselleni.
Lähdin puolijuoksua alakertaan ja kukas muukaan, isä nojasi keittiön seinään, avaimet kädessään ja kysyen:
- Vienkö mä sut?
- Eii tartte, mä kävelen, hymyilin, nappasin juustonpalan ja lähdin ulos pihaovesta.
- Selvä.. Isä sanoi ja istui keittiöön juomaan kahvinsa loppuun.
Hyppelin pihaportaat ja hypähdin jalkakäytävälle, tuttuun tapaan, melkein joka vitun aamu, sain seurakseni tuon ihanan kundin joka halusi MUKA tarjota vain kyydin minulle, myös olla poikaystäväni JA  rehvata koulun pihalla että sai tuoda minut kouluun joka näyttäisi että olisin hänen kimmansa tai muuta sellaista, ihan turhaa... jopa ihan surkeaa.
- Moi Janet!! Tuutko kyytii, veisin sut kouluun? Kysyi Adam ja ajoi autollaan vieressäni tiellä.
- Ei kiitos Adam, mutta.. Ehkä vielä joskus, hymyilin.
- Okei, nähää koulus!! Sanoi Adam ja kaasutti pois.
- Niin, tai sitten ei. Mä sanoin ja huokaisin.
Mulla ei ollu koululle kotoa kuin 3 kilsaa ja sekin meni niin nopeaa, jos kulki parin kujan läpi ja nii..
Jokaisella oma tyyli.
- Heissan!! Sanoi ääni takaani, käsi tarrautui liukuen olkapäätäni pitkin ja jätkä hyppäsi pusikosta taakseni.
- Voi....JEESUS kun säikähin, mä sanoin ja olin läsäyttää Kimiä turpaan.
- Älä ny riehu, eikö tää oo aika tavallista? Mä siellä ja täällä. Kimi nauroi
- Joo.. Sun tyylis, singahtaa paikalle salamana. Mä huokaisin
Kim oli mun lapsuudenystävä, joka taas tykkäs mun bestasta Veronicasta ja Veronica.. noh, oli pihkas vähä jokasee poikaa joka näytti hyvältä ja tuli vastaan.
Mutta Kimi ei välittänyt Veronican jutuista muista pojista tai siitä että Veronicaa ei voisi vähempää kiinnostaa.
Mitä Veronicaan tulee, hän on kaunis, mustatukkainen, ruskettunut rantamimmi, 
minun suosikki nainen ja.. Ehkä jonkun muunkin.
Mutta.. Me ollaan Veronican kanssa molemmat 16-vuotiaita, joka keskiviikko mennään ostarille, ihan shoppaileen tai chillaileen, lauantaisin tai muuten koko viikonloppu menee rannalla tai seilaamalla simpukkasaarelle tai koralliriutoille.
Veronica ja minä ollaan aika samanlaisia, paitsi minä rakastan delfiinejä ja vihaan meduusoja ja Veronica rakastaa meduusoja ja vihaa lehtikaloja.
Meillä molemmilla on omat yhteiset tai omat jutut jotka liitämme asioihin joista nautimme tai joita rakastamme.
Niinkuin Veronica joskus kertoi kun olimme kahdestaan isän purjeveneellä menossa yhdelle luolalle, törmäsimme matkalla meduusaparveen.
Veronica alkoi kertoa kuinka rakasti nuota, kaloja vai olioita? Mitä nuo oikein olivat.. 
Niin, ne olivat kuulemma kuin vaaleanpunaisia haamuja, jotka liitivät laskuvarjoilla tai kulkivat kuljettamassa muiden murheita.
Ymmärsin Veronican kiintymyksen nuohin, mutta kuinka hän katsoi medusooihin ja löysin yhden jota kyyläsi monta minuuttia, se alko olla pelottavaa, niinkuin hän olisi halunnut siepata sen ja halata sitä kunnolla, mutta.. Eihän voinut, sillä ne olivat myrkyllisiä ja vaarallisia.
Veronica menetti myös 5 vuotta sitten isänsä, tämän piti palata laiva matkalta kotiin, muttei koskaan palannutkaan.
Veronica rukoili aina meduusojen mukana ja niitä nähdessään, ne olivat kuin muistoja hänen menneistään. 
Mutta, nyt kohti positiivisuutta --->
Kävelin naapuriin (kuuden talon päähän) jossa Veronica asui.
Kävelin talon eteen ja odottelin pihalla, Veronica lähti, kuten tavallista, huutaen kotoaan ja kaivaen laukustaan jotain.
Veronica pysähtyi pihalla mun eteeni.
- Onko mulla nyt varmasti kaikki? Veronica kysyi
- Eiköhän.. Mä sanoin.
- Ei vittu.. Se bilsan muovi juttu jäi, no ihan sama... Mennään. Veronica sanoi ja lähti harppomaan kohti jalkakäytävää, minä perässä.
Veronica, minä ja Kimi juttelimme matkalla, nauroimme ja kiljuimme.
Veronica osasi olla luonteva ja piilottaa murheensa, hänellä ei ollut maailman helpoimmat vanhemmat, sillä todellisuudessa hänen äitinsä oli tossun alla ja isä kuollut, repikää siitä!
Olimme juuri astumassa koulun pihaan, kun piil oblondi keksi...
- Hei myöhästyttiinkö me linkasta? Veronica kysyi
- No ei.. Kun muuten vaa käveltiin. Kimi nauroi
- No millä me kouluu mennää? Veronica huolestui
- En tiedä ootko hullu, et ottanu aamulla lääkkeitäs vai oot muute vaa pöhnäs, mut haloo nainen! Me ollaan koulun pihassa.. Toi tossa on koulun rakennus!! Kimi osoitti käsillään kohti koulua ja lähti harppomaan sisälle päin.
- Aivan... Veronica huokaisi.
Kun Kimi oli lähtenyt mä käännyin ja katsoin Veronicaan.
Se oli alakuloinen ja harmiintuneen näköinen, onko ihme..
- Ver? Mä kysyin
- Mitä? Veronica vastasi
- Sä et oo kunnossa tai.. Sitten sä vaan nukuit huonosti? Mä sanoin ja yritin hymyillä, mutta turhaan.
- Mä näin viime yönä isästä unta. Veronica sanoi, katse yhä maassa ja silmät kiinni surusta.
Mun katse kolkkoutui, se satutti.. Mulle tuli kamala olo, se varmaa myös säikäytti kun kuulin että Veronica oli nähnyt unta isästään.
Mikään ei satuttanut enemmän, kuin kuunnella hänen tuskaansa että hänen rakas palaisi, mutta ruhaan.. Tuskin hänen isänsä palaa.
- Se kertoi mulle missä oli ja miksi... Se oli yhdellä Thailandin saarella, jossa oli pieni kivikaupunki ja se pyysi meitä muuttamaan sen luokse sinne.
Paikka oli kaunis ja talo kukkulalla, sielä oli upeita koralleja ja kukat olivat aina kuin tuoreita, kouluun ei tarvinnut mennä autolla, ei ollut busseja tai pyöriä, oli laivat jotka kuljettivat toreille ruokatavaraa ja sain käydä olkikorilla sielä ostamassa vihanneksia ja jauhoja.. Se sanoi myös.. Että palaisi. Veronica sanoi
- Voi Veronica, mä sanoin.. Ojensin kättäni koskettaakseni hänen olkapäätään, mutta.. Veronica ryhdistäytyi ja lähti kävelemää ohitseni, hän harppoi koulun etuoven portaille ja huikkasi:
- No! Tuletko?
- Joo, siis, tuun mä.. Sanoin ja lähdin kävelemään sisälle.
Koulu oli täydessä vauhdissa, koulun kaksikon perässä juoksi kolme opettajaa,
joo..  Daven ja Elmerin
- Voi helvetti, olin jo unohtanu mimmosta täälä on.. mä huokaisin ja vedin pitkän naamani esiin.
- Äläs nyt, nehän oli vaa, koulun perverssit, joo, tosiaan.. Ei vittu.. Sanoi Veronica ja katse kohti, sitä pariskuntaa jota vihasin.. Tai sitten vain, ihailin.
Siinä ne olivat Christina ja Ian, cheerleader ja jalkapallojoukkueen kapteeni, kylläpä kuivaa..
- Entä sitte? Mä sanoin
- Vituttaa kattella noit, eksä huomaa, iha sairasta.. Pitää nuoleskella keski käytävällä oikee.. Veronica huokaisi.
Mä tiesin just mitä se ajatteli, esim. sen mielestä oli kiva heittää omenapiirakalla Christinaa suoraa lärviin ja Iania se on aina halunnu potkasta munille, ei vaan oo saanu tilaisuutta.. Ja toivottavasti ei saa.
- Kyllä mä tajuun sun tunteet Iania kohtaa, mut mieti ny, nörtti ja nörttitär, siis iu? Veronica sanoi
- Ymmärrän.. Hei! Mitkä tunteet!! Mä sanoin ja lähin kävelemään Veronican perässä.
- Ei mulla oo mitää tunteita Ianii kohtaa, haloo? mä sanoin ja tähyilin Veronican katsessa joka penkoi kaapistaan jotain.
- Aahaa!! Tässä!! Veronica kiljahti.
- Jess, meitä vahdataan taa, aina ku sä kiljut, niiku me oltas koulu friikkejä.. Mä huokaisin.
- No jaa... Mut hei, kato! Veronica hyppi iloissaan, joku ihmeen kirja kädessään.
- Mitä tosta? Mä ihmettelin
- No älä oo nii masentava.. Tää on meidän nelosluokalta asti ollu koulukirja, huom yhteinen!! Veronica sanoi ja takoi kirjaa mua kohti.
- Näytä tänne, mä sanoin ja otin kirjan Veronican kädestä.
- Eikä.. Siitä on vuosia, mä ihailin kirjaa ja huokaisin ihanteellisesti.
- Niin on, mut hei, on siel viime vuodeltaki. Veronica sanoi ja osoitti kirjaa.
- Missä, aahaa.. täälä! Eikähh, voi jessus, onks tääl Marian jutut niistä sen miehistä ja ekasta kerrasta, voi että oot ollu kelmi. Mä nauroin
- Olihan mun ny pakko tää ikuistaa, joten kirjotin kaiken muistiin. veronica hymyili omahyväisesti.
- Näin on, sä oot julma. Mä hymyilin ja annoin kirjan takaisin Veronicalle.
Mä laitoin iPodin nappikset korviini ja aloin kuunnella Avril Lavignen: Girlfriend biisiä. Minä ja Veronica tykättiin aika paljo samoista musiikeista paitti ero oli siinä että mä vihasin Him yhtyettä ja Veronica rakasti, mutta Veronica inhosi taas Akonia ja mä rakastin, vaaleaa ja tummaa, sopii valita.
Koulun käytävillä oli täys juoruaminen ja tirskuminen,
heti koulun päätteeksi kun pääsin kotiin ja menin koulun blogi sivuille, itse puskaradio Hannele Tyrni oli kerännyt tästä päivästä viisi kuuminta juttua, tainnoh.. Meille ne olivat kuumia juttuja.
1. Christinan ja Ianin kuuma suutelo käytävällä, josta opettaja tuli valittamaan ja Christina lähti tukka hulmuten kävelemään ja Ian läpsäisi Christinaa pyllylle ja siitä räpsähti jälki-istunto Ianille.
No joo.. Rehtori osaa olla tiukka, näin koulun alattua.
2. Dave ja Elmeri oli pyrsinyt 3 tytön kanssa tyttöjenvessassa JA vielä samassa vessakopissa.
Auts, kuumaa!!
3. Rehtori oli istunut purkan päälle, taas vaihteeksi, jo viidettätuhannettakuudetta kertaa.
4. Äikän opettaja ja Matikan opettaja jäi kiinni rysän päältä. Matikan opettaja oli pidellyt äikänopettajan kättä ja pyytänyt tätä treffeille.
JA
5. Itse kirjoittaja, bloggaaja oli rikkonut kaikkia koulun sääntöjä tänään.
No just joo.. Olipas hyvää kamaa taas.
Menin koulun järjestys sääntöjen sivuille ja luin säännöt taas vaihteeksi:
1. Ei huumausaineita (huumeita, tupakkaa, viinaa..)
2. Ei kiroilla
3. Ei käyttäydytä sopimattomasti (<-- Mitä opimmekaan tästä pojat!?)
4. Koulussa ollaan kunnolla että kaikilla säästyy työrauha ja... niin edelleen, plääp plääp pläää..
Kyllä ei voi olla tiukemmasta kiinni, kukahan älypää näitäkin on keksinyt, hah, vai että ei minkäänlaisia huumausaineita, jess, siitähän ne oppilaat riemastuu.
Surffailin netissä ja chattailin kavereiden kanssa,
kunnes joku soitti....
- Haloo? Mä sanoin
- Olipa laimea vastaus, saanko Janetin puhelimeen?
- No heh heh, hei Jamie.. Mä sanoin, ehkä vieläkin vaisummin.
- Mikä on? Jamie kysyi
- Noo.. Luin tossa koulun järjestys sääntöjä, vai ei huumausaineita.. Mä huokaisin.
- No sittenhän tää päivä on luotu meille, Jamie kiljahti.
- Ai, mun korva.. Mitenniin? Mä ihmettelin
- Me mennää beachille juhlimaa. Jamie naurahti
- Aijjaa.. Mennään vai? Mä ihmettelin
- No kyllä!! Koulun "alkajaiset" nuorten tapaan, no ei Night Clubillakaa oo kuitenkaa ketää.. Jamie huokaisi surullisena.
- No joo, mä tuun, ok? Mut älä itke, pliis, älä itke. Mä pyydän Veronican meille. Mä sanoin
- Joo, mä soitan Blairille ja Katylle. Jamie sanoi
- Sopii. Mä sanoin ja suljin luurin.
Puhelun jälkeen, lässähdin sängylle.
Ihanaa, vai että oikein ranta bileet, no se tekee kutaa, oloni kohenee varmasti, tämän päiväinen on ollut niin syvältä jo muutenkin.
Soitin Veronicalle ja valmistauduin samalla..
- Haloo, Veronica! Niin me mennää tänää bileisii! Mä hihkaisin.
- Haloo? Kuka puhuu..? Veronica kysyi, oudon kuuloisena.
- No mä! Janet, ootsä iha sekasin?? Mä sanoin
- Taidan olla. Veronica sanoi
- Mitä sä teet? Mä kysyin
- Makaan, Veronica sanoi
- Nyt ylös!! Sun pitää valmistautuu, en tiijä kene rantamökillä ne on, mut koulun avajaiset eli siel on kaikki, ny herupaidat esii ja farkkushortsit, kuuliksä!?! Mä yritin kiljua jos Veronica tosiaan makasi sängyllä.
- Nyt ei nousta.. Veronica sanoi puhaltaen jotain, mutten ollut varma mitä..
- Ei vittu!! Ootsä pöllys? Mä kysyin
- En, en ole.. Heh hheeehh, Veronica nauroi.
- Piru vie!! Mä tuun sinne ja ei vittu... Hääräsin ympäri huonetta ja koko yläkertaa pukien vaatteita päälleni, meikaten ja nyt kaadoin jalkalamppuni Yritin pitää puhelinta käsissäni kuin viimeiseen hengenvetoon asti. 
- Ootsä hengis? Veronica kysyi
- Oon, mutta sä ostat mulle uuden lampun, sanoin huolestuneena.
Istuin lattialla siivoten sirpaleita, katsoin yhtä sirpaletta huolestuneena.. Tunteet nousi taa pintaan ja unohdin täysin että olin puhelimessa.
- Janet? Veronica säikähti
- Ääh... Joo? Mä oon kohta valmis, harjaan vaa hiukset ja tuun sit, nähää kohta!! Mä sanoin ja suljin luurin.
- Selvä.. Veronica sanoi ja, no.. Oli yhtäkuin olisi puhunut seinille, sillä Janet oli lähtenyt puhelimesta niin kiireellä.
- Miten tää voi olla näin tärkeetä tai siis.. No bileet, joo, mut tämmöne hääräys ja ny rikoin lampunki, oon iha sekasi.. Mä sönkötin samalla kun harjasin peilin edessä hiuksiani.



JATKUU..... --->



maanantai, 10. tammikuu 2011

Paluu takaisin

Se oli 5 vuotta sitten, kun kaikki muuttui ja minä lähdin..
Nyt oli aika tulla takaisin ja katsoa eteenpäin.
En vieläkään voi kuitenkaan unohtaa heidän katseitaan,
halveksivat ilmeet ja kyyneleet jotka vierivät poskille,
se oli liikaa ja minä olin päättänyt.
Olin päättänyt unohtaa ja jättää sen kaiken.
Luulin että se olisi ollut helppoa,
ei se aluksi ollutkaan, mutta sitten huomasin, että sen minkä taaksensa jättää, sen edestään löytää.


Oli kaunis päivä,
kävelin rannalla, hiukseni hulmusi tuulessa meren aallot kohisivat ja tulivat rantaa kohti aina uudelleen ja uudelleen,
se oli kaunista.
Pitkän aikaa vain unelmoin että voisin tulla takaisin ja haistaa tätä tuoksua,
mutta siitä oli kauan ja nyt kaikki olisi toisin.
En uskonut että olisin heti törmännyt katastrofiin, vai.. olinko minä sitten se katastrofi?

- Ana? Kuului ääni takaani...
Käännyin hitaasti,
mitä näinkään...
Se oli Nate.
5 vuoteen, en ollut nähnyt häntä,
yhtäkkiä katoamiseni jälkeen, kuin kaikki olisikin ollut vain unta, mutta siinä hän seisoi.. En tiennyt mitä tehdä.
Pitikö itkeä vai nauraa? Tämä oli outoa..

- Nate....? Minä sanoin

- Mitä sinä täälä teet? Kysyi Nate
- Minä.. En tiennyt mitä sanoa. En ollut koskaan ajatellut mitä voisi olla edessä jos palaisin..
Nyt se kaikki, oli kuitenkin edessäni.
- Sinä mitä? Tulit takaisin? Sanoi Nate
- No minä.. Tavallaan. Sanoin
- Tavallaan.. Aijotko siis lähteä uudestaan pakoon? Kysyi Nate.
- En minä mitään paennut.. Sanoin
- Et vai? No miksi sitten lähdit? Kysyi Nate

- En vaan, en voinut olla enää täälä, oli päästävä pois. Sanoin.
- Olitkin kauemman kuin sen pari viikkoa... Nate sanoi ja painoi päänsä rintaa vasten.

En voinut kuvitella hänen tuskaa tai kenenkään muun.. Lähtöni jälkeen kaikki muuttui, sen tiesin.
Mutta luulin.. Että jos palaisin, se voisi olla hyvä asia. 
Nyt tuntuu kuitenkin... Että pahensin vaan kaikkea.


- Nate.. Tulin takaisin, koska halusin.. Halusin tulla takaisin. Sanoin
- Olet 5 vuotta myöhässä... Sinulla ei ole täälä mitään. Nate sanoi.
- Eikö? Kyllä sinä tiedät ettei minulla ole. Minä sanoin
- Miksi halusit palata? Kaikki.. Kaikki jotka tunsit, he eivät edes muista sinua enää. Sanoi Nate
- Ei.. Sinä vaan et halua että he muistavat minut. Minä sanoin
- Sä vaan kuvittelet.. Kuule Ana. Täälä oli joitain jotka rakasti sua, halus olla sun tukena ja sä näit parhaimpana lähteä, kadota vaan, tuosta noin. Tajuutko sä kuinka se sattu.. Sä vaan katosit.. Etkä sanonu mitään. Nate huokaisi.
- En mä lähteny vaan äidin takia. Mä sanoin

- Aijjaa... no onko siihen tosiaan muitakin syitä? Nate sanoi ja uhosi.
- On!! Siihen on! minä korotin ääntäni. Sinä ja Colet. Minä sanoin ja lähdin rantaa pitkin kävelemään.
- Colet... Vou vou!! Odota nyt Ana, okei.. Mutta. Ei se muuta... Nate sanoi
- Muuta mitä!? Sun tunteita mua kohtaan mitenkään vai?? Mä kysyin
- Niin. Nate sanoi
- Oliko sulla joitain tunteitakin mua kohtaan.. Voi huoh.. Aika vaikea uskoa. Mä sanoin. 
- Mä rakastin sua. Nate sanoi ja otti käteeni kiinni.
- Älä koske muhun! Mä huusin ja riuhtaisin käteni irti. Katsoin Nateen vihaisesti, en tuntenut muuta kuin vihaa ja syrjintää, oloni alkoi tuntua että halusin taas pois.. Mutta nyt ei menty minnekkään.
- Ana!! Mihin sä meet!? Nate huusi
- Pois. Mä huusin ja jatkoin kävelyäni rannalla.
- Minne pois!! Nate huusi ja huokaisi
Aivan.. Eihän Nate voinut tietää, lähdenkö pois vai hotellille.
Pysähdyin ja käännyin merta kohti, lähdin kävelemään veteen,
olin vyötäröön asti vedessä, laskin käteni veteen, kosketin sen pintaa..
Meri, lämmin ja sininen, olin nyt sen luona, se oli sama kuin olisin ollut kotona.
Se sai minut tuntemaan että olin kotona.
Nate koski olkapäähäni ja käännyin hitaasti.
178cm pitkä mies, seisoi edessäni, koskettaen minua harteilleni ja katsoen syvälle silmiini, etsien vastausta ja anteeksiantoa..
- Nate.. Mä en lähde minnekkään. Mä asun hotellissa sinirannalla, ihan tässä lähellä, mä en lähde mihinkään, en mihinkään, ennenkuin kerron. Älä pelkää, mä en aijo kadota. Mutta älä koskaan enää, sano mulle mitään näin kamalaa.. Että kukaan ei odottanut mua kotiin? Että kukaan täälä, ei kaivannut mua... Sillä se saa mut katoamaan ja ehkä vielä kadottamaan mut itseni. Mä sanoin ja otin Naten kädestä kiinni.
- Älä vaan lähde... Colet oli.. Se vaan, mä en tiedä kuinka se tapahtui. Se vaan tuli mun elämään ja sitten me oltiin yhdessä, mutta sä olisit tarvinnu mua enemmän, mä tiedän sen ja oon todella pahoillani, se että rakastin sua enkä sanonu sitä.. Olin kusipää, anna anteeksi... Nate rukoili
Nate kietoi kätensä mun ympärilleni ja halasi mua.
Mä taisin olla kotona.

JATKUU..... -->





 

torstai, 29. huhtikuu 2010

Päivät paperilla

Torstai 13. syyskuuta

Jokainen henkäykseni sai minut tuntemaan että elämästäni irtautuu 10 minuuttia..
Jokainen hetki kun suljen silmäni tunnen että katoan maailmasta...
Jokainen hetki kun näen hänet tunnen maan sortuvan jalkojeni alta...

Se oli taas yksi niistä turhauttavasita hetkistä, päivä jolloin sain kuulla Carmenin uusista
farkuista tai poikaystävästä ja ne turhat riemunkiljahdukset, päivä jolloin sain kuulla
opettajan mäkättävän turhista raaputuksistani matikan kokeen päälle mustalla tussilla..
Ja päviä jolloin näin taas hänet.. Upea uudistus, uusi huppari tai kengät.. tai tyttöystävä.

Istuin ulkona kuluneen puupöydän ääressä kirjoittaen päivästäni taas paperille..
Jo kuudettatuhannettaviidettäkymmenettä kertaa, ellen pahemmin sano :D.
Historiani oli kuin paperille kirjoitettua..
Ehkäpä jokainen muistaa minut ikuisesti kun lukee tätä..
Tai.. Niin ainakin toivon.
Alkoi sataa ja minun oli siirryttävä sisälle raapustamaan kirjoitelmiani..
Kukas muukaan tuli matkalla vastaan kuin itse, Carmen.

Carmen: kuule.. mikä sun nimi nyt taas olikaan.. no itse hiljaisuus..
noi sun kuteet on epämuodikkaat, siis voi lol, kui sä voit kulkee noilla ?
minä: jaa a
Carmen: mikä jaa a ? voi sä oot säälittävä, mennään tytöt, täs alkaa lemuta halpa tyttö..

En paljon piittaa Carmenista ja hänen pikkutyttö seurastaan.. Hän on kuin Paris Hilton
joka lenkkeilyttää viittätuhattaan chihuahuaansa.
Carmen on yksi luonnon oikku joka kuvittelee olevansa tärkein, maailman
keskipiste, kaunein.. Sitä hänessä sentään osaa arvostaa..
Itse en ole tammaa kauniimpi..

Klo. 11:30 olin ruokalassa syömässä.. En saa yleensä seuraa, sillä minulla ei ole ystäviä
en tiedä miksei, ei vain ole.. Viihdyn yksin.
Mutta nyt sain seuraa.

Janita: heippa.. voiks tähän istuu ?
minä: tottakai..
Janita: mun yks toinenkin kaveri tulee tähän kohta, jos ei siis
haittaa ?
minä: ei haittaa.
Sally: mooi.. ai sä istut tässä ?
Janita: joo.. eikai sua haittaa että toi on myös tässä..
Sally: sanotko sä tuota "toksi"
Janita: en tiedä nimee.. mikä sun nimi muuten on ?
minä: mä oon Manta
Sally: aijjaa.. hauska tutustuu :)
minä: mitähh ?
Janita: niin, tosiaan :D kiva tavata uusia ihmisiä..
minä: te ootte ekat ihmiset jotka on kilttejä mulle.. tai siis nuorista
tarkoitan :D kiitos teille
Sally: sulla ei vissiin ole oikein ystäviä, tai siis.. mitä nyt oon huomannu..
minä: joo.. ei mulla ole, mutta viihdyn yksin
Janita: mutta olishan se hyvä olla joku jolle puhua, jakaa tunteita ja
vaikka pyytää sitä leffa seuraa..
minä: olishan se.
Sally: et vaikuta oikein innostuneelta, niinkuin.. Tästä kaveri asiasta
minä: anteeksi, mulla ei ole ollu oikein ikään ystäviä, en oikein tiedä
mitä ne on tai miten niiden kanssa ollaan.. olen aina ollut yksin,
siksipä olen tainnut tottua siihen ja olen tämmöinen tylsimys.
Sally: ei sun tarvii anteeksi pyytää :) mutta me voidaan olla sun
ystäviä Janitan kanssa, käykö ?
minä: ootteko varmoja ? oon aika turha
Janita: et oo, et meille :) me ollaan varmoja, tervetuloa kerhoon!
minä: kerhoon ?
Janita: juu
Sally: meillä on semmoinen sanonta.. ei oikeesti mitään kerhoa..
Tai jos joku, niin epämuodikkain kerho ;D

Siitä päivästä lähtien minulla on ollut nuo kaks tyttöä ystävinäni, siltikin, minä en ole muuttunut
kovinkaan..
En ole varmaankaan vielä oppinut tuota ryhmässä olemisen jujua, minua jännittää myös se
että näillä kahdella tytöllä oli muitakin kavereita ja he haluavat minut porukkaansa joten joudun olla esillä paljon, se on pelottavaa.. Sillä olen aina niin yksin ja hiljaisissa paikoissa.
en osaa kuvitella että pörrähdän yhtäkkiä 6 tytön ryhmään josta minä olen yksi ja olemme yhdessä,
juttelemme, nauramme, shoppailemme..
Muuttaakohan se minut, no, ei ainakaan raapustuksiani :)

Perjantai 14. Syyskuuta

Janita: huomenta Manta
minä: ai.. huomenta, mistäs sä siihen hyökkäsit
Janita: en mistään.. Näin sut taas yksin
minä: ainahan mä :D
Janita: mutta sun ei tarvii
minä: mitä ? Siis.. ei se oo ongelma
Janita: mä tiedän millasta on olla yksin, kun ei ole ystäviä, eikä ketään kelle puhua.. Älä loukkaannu mutta, sitte muuttuu tommonen. Meneekö sulla kotona huonosti tms. Kun näytät niinkuin oisit masentunu ?
minä: eei :) mä vaan oon yksin Janita, ei mulla oo mikään, ei vaan ole ikään ollu kavereita
Janita: no nyt on, ja meitä on lisääkin. Tuu niin tutustutaan
minä: okei.. mutta Janita ?
Janita: niin ?
minä: mitenniin tiedät millasta on olla yksin, sulla ja Sallylla on pitkä ystävyys.. eikö ?
Janita: joo.. on. Pääsetkö tänään illalla kuudelta kirjastoon ?
minä: mikäs siinä
Janita: mä kerron sitten..
minä: ookei
Janita: mutta mennään nyt ettei noiden tarvii odotella.

Kiersin Janitan kanssa koulun-etupihalta takapihalle, mietiin kokoajan mitäköhän Janita tarkoitti
että tietää miltä tuntuu olla yksin..
No sen saan tietää vasta kirjastossa illalla, mitäköhän hänellä on kerrotavana.

Takapihalla oli 4 tyttöä pöydän ympärillä, osan olen nähnyt ennenkin, en ollut mielissäni,
mutta en aliarvioi ihmisiä.
Kuitenkin, yksikään tuosta porukasta lukuunottamatta Sally:a, kukaan ei katsonut minuun hymyillen
aina halveksuvat katseet ja kuiskuttelut, se sai minut karkaamaan.
Lähdin Janitan takaa juoksemaan tyttöjen vessaan, en uskaltanut..
En vain, uskaltanut.
Sally huusi minulle mutten kuunnellut.

Vessassa...

Sally: Mantaa ?
minä: noh ?
Sally: tuu ulos sieltä, tämä on naurettavaa höpsö
minä: eikä ole.. Missä Janita ?
Sally: se lähti kotiin
Tulin ulos vessakopista..
minä: enaki loukannut sitä ?
Sally: kuinka muka ?
minä: niin.. no jaa, en tiedä. Mun pitäisi lähteä myöskin kotiin, tuota.. Nähdään huomenna..
Sally: niin missä muka ?
minä: täälä, koulussa ?
Sally: huomenna on viikonloppu
minä: aijjaa.. hups, sori, en muistanutkaan
Sally: mikä sulle tuli ?
minä: ei aikaa selittää, pitää mennä, nähään illalla meses tms..
Sally: ai, ok..

Illalla klo. 17:20 olin kävelemässä kohti kirjastoa missä minun ja Janitan piti tavata..

minä: hei Janita
Janita: hei
minä: kuinka menee..?
Janita: ihan hyvin kai
minä: no hyvä.. Hei anteeksi se tämän päiväinen
Janita: ei se mitään, hmm..
Janita näytti murheelliselta, muistin mitä hän oli koulussa sanonut minulle.. Päätin ottaa sen puheeksi,
en yleensä ollut suora sanainen enkä tiennyt oikeastaan mitä touhusin mutta jokin sai minut kysymään.
minä: tuota, Janita ?
Janita: niin ?
minä: se mitä sanoit silloin koulussa.. Tiedät miltä tuntuu olla yksin.
Janita: niin.. ?
minä: sanoit että voisit kertoa, tai niinkuin selventää jne.
Janita: se on totta, tiedän miltä tuntuu kun ei ole kavereita tai on yksin, haluaa olla yksin tai
kaivautua maan alle.. minä olen tuntenut sen.
minä: mitä tapahtui ?
Janita: minulla oli 4 vuotta sitten yksi ystävä, hän oli oikeastaan minun parasystäväni.
Mutta.. sattui jotain..
minä: mitä sattui ?
Janita: ystäväni, Sara, hän oli 11-vuotias, hänellä oli syöpä 3 vuotta ja hän pelastui siitä, kuitenkin se kuolema ei välttynyt hänen kohdallaan, en tiedä miksi niin kävi..
Minä huomasin kuinka Janitaa raasteli puhua siitä, häneltä valui kyyneliä kun hän kertoi, tavallaan taisin arvata jo loput mutta halusin kuulla..
Janita: Sara ja hänen äitinsä olivat kauppareissulla, sattui kolari ja auto suistui tieltä järveen..
He olisivat törmänneet rekkaan ellei Saran äiti olisi ajanut järveen, kuitenkin.. Saran äiti ei saanut Saraa irti autosta, järveen sukelsi mies auttamaan, Saran äiti ei halunnut jättää tytärtään, mutta mies repi Saran äidin ylös etteivät he olisi hukkuneet.. Sara ei säästynyt, hän hukkui autoon.
Saran äiti oli 5 vuotta parantolassa traumoista ja pääsi sen jälkeen vasta kotiin jatkamaan elämää, mutta,
hoitajan kanssa.
Sain kuulla päivällä koulussa asiasta, karkasin koulusta.. Ystäväni yrittivät estää minua menemästä mutta kukaan ei saanut pideltyä, poliisit olivat etsineet minua 2 viikkoa, kunnes menin kotiin.
Vaatteeni olivat rikki ja pahan hajuiset, olin kuin haamu, en tuntenut mitään, olin väsynyt ja minuun teki kipeää, se että juuri parasystäväni oli poissa, kuollut, etten enää koskaan näkisi häntä.
En mennyt kouluun moneen kuukauteen.
Kun menin kouluun, olin päivät yksin, en syönyt, en tiennyt mitä tehdä, olin vain yksin ja masennuksissa, olin vajonnut juuri maan alle..
Saran hautajaiset olivat kuukausi eteenpäin kuolinpäivästä, olin koko yön Saran haudalla, itkin vain
en osannut muuta, vein valokuvamme hänen haudalleen.
Päivien jälkeen tahdoin unohtaa koko jutun, sillä tajusin kuinka paljon olen ollut poissa muusta maailmasta, nyt oli aika palata, sillä elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi.
Etsiin kaikki minun ja Saran muistot, hautasin ne takapihalla olevaa metsään, suuri puu jossa aina istuimme ja juttelimme, sielä oli jopa nimikirjoituksemme kaiverrettuna puun kylkeen.
Pahvilaatikossa olleet muistomme oli nyt mullan alla, aivan kuten Sarakin.
Aloin saada taas elämästäni kiinni, kunnes seuraavana vuonna 4 ystävääni lähti leirille
Mount Iresille, he kuolivat kaikki auto-onnettomuudessa.
Se oli kuin ketjukolari, ensin törmäsi kaksi henkiöautoa ja lopuksi rekka.
Auto meni tuusannuuskaksi ja ajattele miltä ihmiset sen sisällä näyttivät..
minä: voi luoja..
Janita: elämäni on ollut yhtä helvettiä, siksi suutun joidenkin pienistä ongelmista.. siksi että olen itse kokenut niin paljon pahempaa..
minä: ymmärrän.. Tuo on kamalinta mitä olen koskaan kuullut, tuossa varmaan piilee syy miksi en halua bestistä, yritin hymyillä..
Janita alkoi itkeä, hän vain itki ja itki, ei sanonut mitään.. Kunnes minä sanoin
minä: Janita, vaikka on viikonloppu, minun pitäisi mennä kotiin, kellokin on jo kahdeksan.
Janita: niin, minä lähden myös.
minä: mennään samaa matkaa.
Janita: joo..

Illalla kotona klo.20:53, menin koneelle Sallyn kuuluisi olla mesessä...

minä: moi Sally
Sally: no moi.. Menikö hyvin, mistä te puhuitte ?
minä: mitäh ?
Sally: niin.. Olit Janitan kanssa kirjastos
minä: mistä tiesit ?
Sally: Mark tuli mua vastaan ja oli nähny teijät istuvan sielä..
minä: missä sä sitten olit ?
Sally: olin ostamas jäätelöä
minä: mistä !?
Sally: R-kioskilta, mikä kuulustelu tämä on ?
minä: ääh.. eikai mikään, anteeksi :)
Sally: niin ?
minä: niin janita vain kertoi siitä Sarasta
Sally: aa.. Mimmonen se oli kun se kertoi ?
minä: no itki, surullinen, sitä harmitti
Sally: näin meidän kesken, me ollaan aina oltu ja eletty siinä päivässä mikä on eikä katsella taakse,
kaikki me tiedetään Janitan bestiksen kuolemasta, siksi me ei puhuta siitä sille.
Kertoiko Janita en sairaala jutun ?
minä: minkä sairaala jutun ?
Sally: Janita oli 3vk sairaalassa, sille tuli joku tauti.. Se muisteli Saraa, ei syönyt eikä nukkunut joten
sairastui niin pahasti että joutui sairaalaan
minä: voi luoja, kaikkea sitä kanssa..
Sally: miksi sä muuten juoksit silloin pakoon, koulussa, takapihalla ?
minä: niin joo.. tuotaa.. Mua vähä jännitti tavata ne tytöt
Sally: koululaisia siinä missä sinäkin.. ?
minä: no joo.. mun ongelma on pientä verrattuna


















keskiviikko, 6. tammikuu 2010

Tahdotko jatkoa tarinaan ?

Moikka !

Elikkä, jos tahdot että tekisin jatkoa jollekkin tarinalleni, kommentoi tai
laita minulle säköpostia meseeni, joka on: [email protected]

        T: Sanna

  • Henkilötiedot

    Kun pitkään haaveilee jotain, eikä välttämättä ole mahdollisuutta yrittää sitä mitenkään, niin tässähän tätä.. Noin. 2 vuotta sitten olin himona kirjoittamiseen, halusin vain kirjoittaa ja niinhän mä sitten kirjoitinkin..Nykyään tänä vuonna (2010) selkis mulle itelleni etten haluakkaan aikuisena olla ehkä kirjailija, vaan eläinlääkäri, joten tää kirjottaminen ei ollukkaan niin kivaa enää, eikä sitä jaksanu enää raapustaa tarinaa paperille, joten.. Mä lopetin.Nyt oon sitten aloittanut uudestaan ja kirjoitan tänne Story Worldiin kaikki päähän pistoni,kirjailijan ura oli semmonen pieni haave, ehkä se vielä joskus onnistuukin.Jokainen inspiraatio on omastas päästä ja kuvaa jotain,yksikään ei liity omaan elämääni, kavereihini tai menneisyyteen.Fantasia on IN !!!         Love For You:  Sande

  • Tagipilvi