Torstai 13. syyskuuta

Jokainen henkäykseni sai minut tuntemaan että elämästäni irtautuu 10 minuuttia..
Jokainen hetki kun suljen silmäni tunnen että katoan maailmasta...
Jokainen hetki kun näen hänet tunnen maan sortuvan jalkojeni alta...

Se oli taas yksi niistä turhauttavasita hetkistä, päivä jolloin sain kuulla Carmenin uusista
farkuista tai poikaystävästä ja ne turhat riemunkiljahdukset, päivä jolloin sain kuulla
opettajan mäkättävän turhista raaputuksistani matikan kokeen päälle mustalla tussilla..
Ja päviä jolloin näin taas hänet.. Upea uudistus, uusi huppari tai kengät.. tai tyttöystävä.

Istuin ulkona kuluneen puupöydän ääressä kirjoittaen päivästäni taas paperille..
Jo kuudettatuhannettaviidettäkymmenettä kertaa, ellen pahemmin sano :D.
Historiani oli kuin paperille kirjoitettua..
Ehkäpä jokainen muistaa minut ikuisesti kun lukee tätä..
Tai.. Niin ainakin toivon.
Alkoi sataa ja minun oli siirryttävä sisälle raapustamaan kirjoitelmiani..
Kukas muukaan tuli matkalla vastaan kuin itse, Carmen.

Carmen: kuule.. mikä sun nimi nyt taas olikaan.. no itse hiljaisuus..
noi sun kuteet on epämuodikkaat, siis voi lol, kui sä voit kulkee noilla ?
minä: jaa a
Carmen: mikä jaa a ? voi sä oot säälittävä, mennään tytöt, täs alkaa lemuta halpa tyttö..

En paljon piittaa Carmenista ja hänen pikkutyttö seurastaan.. Hän on kuin Paris Hilton
joka lenkkeilyttää viittätuhattaan chihuahuaansa.
Carmen on yksi luonnon oikku joka kuvittelee olevansa tärkein, maailman
keskipiste, kaunein.. Sitä hänessä sentään osaa arvostaa..
Itse en ole tammaa kauniimpi..

Klo. 11:30 olin ruokalassa syömässä.. En saa yleensä seuraa, sillä minulla ei ole ystäviä
en tiedä miksei, ei vain ole.. Viihdyn yksin.
Mutta nyt sain seuraa.

Janita: heippa.. voiks tähän istuu ?
minä: tottakai..
Janita: mun yks toinenkin kaveri tulee tähän kohta, jos ei siis
haittaa ?
minä: ei haittaa.
Sally: mooi.. ai sä istut tässä ?
Janita: joo.. eikai sua haittaa että toi on myös tässä..
Sally: sanotko sä tuota "toksi"
Janita: en tiedä nimee.. mikä sun nimi muuten on ?
minä: mä oon Manta
Sally: aijjaa.. hauska tutustuu :)
minä: mitähh ?
Janita: niin, tosiaan :D kiva tavata uusia ihmisiä..
minä: te ootte ekat ihmiset jotka on kilttejä mulle.. tai siis nuorista
tarkoitan :D kiitos teille
Sally: sulla ei vissiin ole oikein ystäviä, tai siis.. mitä nyt oon huomannu..
minä: joo.. ei mulla ole, mutta viihdyn yksin
Janita: mutta olishan se hyvä olla joku jolle puhua, jakaa tunteita ja
vaikka pyytää sitä leffa seuraa..
minä: olishan se.
Sally: et vaikuta oikein innostuneelta, niinkuin.. Tästä kaveri asiasta
minä: anteeksi, mulla ei ole ollu oikein ikään ystäviä, en oikein tiedä
mitä ne on tai miten niiden kanssa ollaan.. olen aina ollut yksin,
siksipä olen tainnut tottua siihen ja olen tämmöinen tylsimys.
Sally: ei sun tarvii anteeksi pyytää :) mutta me voidaan olla sun
ystäviä Janitan kanssa, käykö ?
minä: ootteko varmoja ? oon aika turha
Janita: et oo, et meille :) me ollaan varmoja, tervetuloa kerhoon!
minä: kerhoon ?
Janita: juu
Sally: meillä on semmoinen sanonta.. ei oikeesti mitään kerhoa..
Tai jos joku, niin epämuodikkain kerho ;D

Siitä päivästä lähtien minulla on ollut nuo kaks tyttöä ystävinäni, siltikin, minä en ole muuttunut
kovinkaan..
En ole varmaankaan vielä oppinut tuota ryhmässä olemisen jujua, minua jännittää myös se
että näillä kahdella tytöllä oli muitakin kavereita ja he haluavat minut porukkaansa joten joudun olla esillä paljon, se on pelottavaa.. Sillä olen aina niin yksin ja hiljaisissa paikoissa.
en osaa kuvitella että pörrähdän yhtäkkiä 6 tytön ryhmään josta minä olen yksi ja olemme yhdessä,
juttelemme, nauramme, shoppailemme..
Muuttaakohan se minut, no, ei ainakaan raapustuksiani :)

Perjantai 14. Syyskuuta

Janita: huomenta Manta
minä: ai.. huomenta, mistäs sä siihen hyökkäsit
Janita: en mistään.. Näin sut taas yksin
minä: ainahan mä :D
Janita: mutta sun ei tarvii
minä: mitä ? Siis.. ei se oo ongelma
Janita: mä tiedän millasta on olla yksin, kun ei ole ystäviä, eikä ketään kelle puhua.. Älä loukkaannu mutta, sitte muuttuu tommonen. Meneekö sulla kotona huonosti tms. Kun näytät niinkuin oisit masentunu ?
minä: eei :) mä vaan oon yksin Janita, ei mulla oo mikään, ei vaan ole ikään ollu kavereita
Janita: no nyt on, ja meitä on lisääkin. Tuu niin tutustutaan
minä: okei.. mutta Janita ?
Janita: niin ?
minä: mitenniin tiedät millasta on olla yksin, sulla ja Sallylla on pitkä ystävyys.. eikö ?
Janita: joo.. on. Pääsetkö tänään illalla kuudelta kirjastoon ?
minä: mikäs siinä
Janita: mä kerron sitten..
minä: ookei
Janita: mutta mennään nyt ettei noiden tarvii odotella.

Kiersin Janitan kanssa koulun-etupihalta takapihalle, mietiin kokoajan mitäköhän Janita tarkoitti
että tietää miltä tuntuu olla yksin..
No sen saan tietää vasta kirjastossa illalla, mitäköhän hänellä on kerrotavana.

Takapihalla oli 4 tyttöä pöydän ympärillä, osan olen nähnyt ennenkin, en ollut mielissäni,
mutta en aliarvioi ihmisiä.
Kuitenkin, yksikään tuosta porukasta lukuunottamatta Sally:a, kukaan ei katsonut minuun hymyillen
aina halveksuvat katseet ja kuiskuttelut, se sai minut karkaamaan.
Lähdin Janitan takaa juoksemaan tyttöjen vessaan, en uskaltanut..
En vain, uskaltanut.
Sally huusi minulle mutten kuunnellut.

Vessassa...

Sally: Mantaa ?
minä: noh ?
Sally: tuu ulos sieltä, tämä on naurettavaa höpsö
minä: eikä ole.. Missä Janita ?
Sally: se lähti kotiin
Tulin ulos vessakopista..
minä: enaki loukannut sitä ?
Sally: kuinka muka ?
minä: niin.. no jaa, en tiedä. Mun pitäisi lähteä myöskin kotiin, tuota.. Nähdään huomenna..
Sally: niin missä muka ?
minä: täälä, koulussa ?
Sally: huomenna on viikonloppu
minä: aijjaa.. hups, sori, en muistanutkaan
Sally: mikä sulle tuli ?
minä: ei aikaa selittää, pitää mennä, nähään illalla meses tms..
Sally: ai, ok..

Illalla klo. 17:20 olin kävelemässä kohti kirjastoa missä minun ja Janitan piti tavata..

minä: hei Janita
Janita: hei
minä: kuinka menee..?
Janita: ihan hyvin kai
minä: no hyvä.. Hei anteeksi se tämän päiväinen
Janita: ei se mitään, hmm..
Janita näytti murheelliselta, muistin mitä hän oli koulussa sanonut minulle.. Päätin ottaa sen puheeksi,
en yleensä ollut suora sanainen enkä tiennyt oikeastaan mitä touhusin mutta jokin sai minut kysymään.
minä: tuota, Janita ?
Janita: niin ?
minä: se mitä sanoit silloin koulussa.. Tiedät miltä tuntuu olla yksin.
Janita: niin.. ?
minä: sanoit että voisit kertoa, tai niinkuin selventää jne.
Janita: se on totta, tiedän miltä tuntuu kun ei ole kavereita tai on yksin, haluaa olla yksin tai
kaivautua maan alle.. minä olen tuntenut sen.
minä: mitä tapahtui ?
Janita: minulla oli 4 vuotta sitten yksi ystävä, hän oli oikeastaan minun parasystäväni.
Mutta.. sattui jotain..
minä: mitä sattui ?
Janita: ystäväni, Sara, hän oli 11-vuotias, hänellä oli syöpä 3 vuotta ja hän pelastui siitä, kuitenkin se kuolema ei välttynyt hänen kohdallaan, en tiedä miksi niin kävi..
Minä huomasin kuinka Janitaa raasteli puhua siitä, häneltä valui kyyneliä kun hän kertoi, tavallaan taisin arvata jo loput mutta halusin kuulla..
Janita: Sara ja hänen äitinsä olivat kauppareissulla, sattui kolari ja auto suistui tieltä järveen..
He olisivat törmänneet rekkaan ellei Saran äiti olisi ajanut järveen, kuitenkin.. Saran äiti ei saanut Saraa irti autosta, järveen sukelsi mies auttamaan, Saran äiti ei halunnut jättää tytärtään, mutta mies repi Saran äidin ylös etteivät he olisi hukkuneet.. Sara ei säästynyt, hän hukkui autoon.
Saran äiti oli 5 vuotta parantolassa traumoista ja pääsi sen jälkeen vasta kotiin jatkamaan elämää, mutta,
hoitajan kanssa.
Sain kuulla päivällä koulussa asiasta, karkasin koulusta.. Ystäväni yrittivät estää minua menemästä mutta kukaan ei saanut pideltyä, poliisit olivat etsineet minua 2 viikkoa, kunnes menin kotiin.
Vaatteeni olivat rikki ja pahan hajuiset, olin kuin haamu, en tuntenut mitään, olin väsynyt ja minuun teki kipeää, se että juuri parasystäväni oli poissa, kuollut, etten enää koskaan näkisi häntä.
En mennyt kouluun moneen kuukauteen.
Kun menin kouluun, olin päivät yksin, en syönyt, en tiennyt mitä tehdä, olin vain yksin ja masennuksissa, olin vajonnut juuri maan alle..
Saran hautajaiset olivat kuukausi eteenpäin kuolinpäivästä, olin koko yön Saran haudalla, itkin vain
en osannut muuta, vein valokuvamme hänen haudalleen.
Päivien jälkeen tahdoin unohtaa koko jutun, sillä tajusin kuinka paljon olen ollut poissa muusta maailmasta, nyt oli aika palata, sillä elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi.
Etsiin kaikki minun ja Saran muistot, hautasin ne takapihalla olevaa metsään, suuri puu jossa aina istuimme ja juttelimme, sielä oli jopa nimikirjoituksemme kaiverrettuna puun kylkeen.
Pahvilaatikossa olleet muistomme oli nyt mullan alla, aivan kuten Sarakin.
Aloin saada taas elämästäni kiinni, kunnes seuraavana vuonna 4 ystävääni lähti leirille
Mount Iresille, he kuolivat kaikki auto-onnettomuudessa.
Se oli kuin ketjukolari, ensin törmäsi kaksi henkiöautoa ja lopuksi rekka.
Auto meni tuusannuuskaksi ja ajattele miltä ihmiset sen sisällä näyttivät..
minä: voi luoja..
Janita: elämäni on ollut yhtä helvettiä, siksi suutun joidenkin pienistä ongelmista.. siksi että olen itse kokenut niin paljon pahempaa..
minä: ymmärrän.. Tuo on kamalinta mitä olen koskaan kuullut, tuossa varmaan piilee syy miksi en halua bestistä, yritin hymyillä..
Janita alkoi itkeä, hän vain itki ja itki, ei sanonut mitään.. Kunnes minä sanoin
minä: Janita, vaikka on viikonloppu, minun pitäisi mennä kotiin, kellokin on jo kahdeksan.
Janita: niin, minä lähden myös.
minä: mennään samaa matkaa.
Janita: joo..

Illalla kotona klo.20:53, menin koneelle Sallyn kuuluisi olla mesessä...

minä: moi Sally
Sally: no moi.. Menikö hyvin, mistä te puhuitte ?
minä: mitäh ?
Sally: niin.. Olit Janitan kanssa kirjastos
minä: mistä tiesit ?
Sally: Mark tuli mua vastaan ja oli nähny teijät istuvan sielä..
minä: missä sä sitten olit ?
Sally: olin ostamas jäätelöä
minä: mistä !?
Sally: R-kioskilta, mikä kuulustelu tämä on ?
minä: ääh.. eikai mikään, anteeksi :)
Sally: niin ?
minä: niin janita vain kertoi siitä Sarasta
Sally: aa.. Mimmonen se oli kun se kertoi ?
minä: no itki, surullinen, sitä harmitti
Sally: näin meidän kesken, me ollaan aina oltu ja eletty siinä päivässä mikä on eikä katsella taakse,
kaikki me tiedetään Janitan bestiksen kuolemasta, siksi me ei puhuta siitä sille.
Kertoiko Janita en sairaala jutun ?
minä: minkä sairaala jutun ?
Sally: Janita oli 3vk sairaalassa, sille tuli joku tauti.. Se muisteli Saraa, ei syönyt eikä nukkunut joten
sairastui niin pahasti että joutui sairaalaan
minä: voi luoja, kaikkea sitä kanssa..
Sally: miksi sä muuten juoksit silloin pakoon, koulussa, takapihalla ?
minä: niin joo.. tuotaa.. Mua vähä jännitti tavata ne tytöt
Sally: koululaisia siinä missä sinäkin.. ?
minä: no joo.. mun ongelma on pientä verrattuna