Ei, älä mee!! Miksi... Mitäh... Huusin, kuiskasin, toivoin että hän ei olisi kääntynyt ja lähtenyt pois... Mutta niin kävi. 
Hän kääntyi ja lähti kävelemään pois päin. Jätti minut tänne yksin, välittämättä. 
Parin tunnin kuluttua, olin yhtäkuin samaa porukkaa talon väen kanssa.
- Tässä on uusi huoneesi, tervetuloa, asetu taloksi. Meillä on seitsemän maissa iltapala, sanoi lyhyt tummatukkainen nainen oven pieleen nojaten.
En vastannut, katsaisin vain huonetta ja sitten, yhtä ainoaa ikkunaa huoneessa, nainen näki parhaakseen kadota oven pielestä.
Istahdin sängylle, katsoin silmilläni varpaitani, mitä olen tehnyt että minut on laitettu tänne!!
Poskeani pitkin valui kyynel, en ollut surullinen, ehkä enemmänkin vihainen.
Olin turhautunut, sydäntäni viilsi kipu kuin joku olisi vetänyt puukolla sitä, piirtänyt pieniä lumihiutaleita tai raastanut viivoja, pintahaavoja jotka parantuvat helpolla... Tai sitten ei koskaan.
- Se on aina ekalla kerralla tommosta, joku sanoi ovi pielestä.
- Mitä..? Minä kysyin
- Juu, mun nimi on Kamilla, olen ollut täälä nyt 4 vuotta. Tyttö hymyili ja käveli luokseni.
- Miksi... Minä mietiin syytä, kysyin epävarmana.
Tyttö istui sängylle, vierelleni.
- Ei ole ketään muutakaan. Tyttö sanoi ja katsoi ulos ikkunasta, kohti taivaalle.
Se sai minut ajattelemaan, kaikilla täälä oli jokin ongelma, paitsi minulla, no.. Ehkä minullakin oli pieni, sillä minut vaan jätettiin, kukaan ei huolinut luokseen eikä mitään.
- Mitä tarkoitat..? Minä kysyin varovaisesti.
- Neljä vuotta sitten olin menossa kotiin American matkalta, olin käynyt Los Angelesissa, meillä oli valokuvaus porukan kanssa retki sinne.
Matka kotiin sujui leppoisasti linja-autolla, oli normaalia että ohi kulki poliiseja tai ambulansseja pillit huutaen, mutta tämä oli ihan erilaista,
bussipysäkki oli tien toisella puolella, kun linja-auto pysähtyi, astuin ulos, en katsonut kotiinpäin ollenkaan.. Kun linja-auto lähti kaasuttaen pysäkiltä, käännyin hitaasti ja minulla oli silmät kiinni.
Tuli hetki kun sain suljettua itseni omaan kuoreeni, en kuullut mitään, en tuntenut mitään, en edes nähnyt mitään, se oli yksinäinen tunne, mutta nyt silloin saatoin rakastaa sitä enemmän kuin mitään, sillä minulla ei ollut enää muuta.. Kesäkuun 22. päivä, talomme syttyi tuleen, äiti oli selviytynyt ulos, mutta isä, sankariteoistaan puhumatta ja välillä niin kylmä sydän ettei ole toista, ryntäsi sisälle pelastamaan isosiskoani, he menehtyivät molemmat kun katto sortui niskaan, mitään ei ollut tehtävissä.. Se hälinä, ambulanssit, poliisit, paloautot, naapurit ja muut ulkopuoliset, tuijottivat hätääntyneinä, osa itku silmässä, se oli hirveä katastrofi, mutta minä seisoin, seisoin ihan paikallani, enkä tehnyt mitään. 
Viikkojen kuluttua äitini hankki minulle terapeutit ja muut perheneuvottelijat, näin viimeisenä perillisenä hän halusi minun selviytyvän.
Asuimme varmaan puolivuotta yhdessä, kunnes eräänä sateisena päivänä olin tulossa kävellen pesäpallokentältä, risteyksessä... Oli sattunut kolari.
Kävelin ohi ja yritin olla katsomatta sitä kaikkea, mieleeni tuli isän ja siskon kasvot, se oli surullista, teki mieli itkeä.. Näin kuinka mustaa ruumispussia nostettiin ambulanssin paareille, voi ei... Huomasin auton.
Kävelin lähemmäksi, se oli meidän auto, se oli äidin auto. Huomasin penkillä olevan ristin, se oli äidin rippiristi, se oli ainoa muisto jonka hän saattoi minulle suoda etten koskaan unohtaisi..
Kaikki se tapahtui niin nopeasti.
Minulla ei ollut enää muita, asuin kuukauden erään ystäväni luona ja vanhemmat kuulivat vasta myöhemmin että minun perheeni oli, no... Kuollut. He tekivät minusta ilmoituksen sosiaalityöntekijöille, se oli goodbye minun elämälleni.
Viimeinen oikea hengen veto, viimeinen oikea aurinko, viimeinen juoksu rannalla, viimeinen huuto... 
Sitä kaikkea ei tunne täälä samoin, aurinko tuntuu polttavalta ja se tekee kipeää, se ei lämmitä niinkuin ennen, koska se antaa minun tuntea pahaa oloa, koska olen täällä. 
En puhunut melkein vuoteen, kunnes luovutin itselleni, olin hajonnut, enempää minua ei voinut rikkoa, ystäväni katosivat, koulusta tuli yhtäkuin tuhkaa ja perheeni.. Se oli mullan alla, taivaassa, eikä koskaan palaisi.
En nähnyt enää negatiivista syytä mädäntyä täälä, joten lopetin kiroamisen.
Tämä on ainut paikka ja täältä en lähde, en huolehdi itsestäni, en edes tiedä mitä se on, mutta jos joku minut rakentaisi, se sana... Kun edes ajattelen sitä, kun kuvittelen sen olevan totta, se rikkoo minut, koska tiedän etten koskaan enää, voi olla sitä mitä haluaisin.
Olen vain pieni, vanha, harmaa kivisydän joka yrittää rakentaa itseään, mutta jokakerta kun se epäonnistuu, siihen tulee lohkeama,
mitäskun lohkean liikaa? Menen rikki, jos menen paloiksi... Kuolenko?